Lähdekoodi sivulle Thalis Kivettömän tarina


Kauan aikaa sitten [[Katoigia]]a piinasi syksyllä rankkasade, joka kesti [[hyperaios]]ta [[apellaios]]iin. Purot ja joet alkoivat tulvia, ja nykyinen [[Olbos]]kin haki uusia uomia. Eräässä joen mutkassa, jonka kohdalla rannan maasto oli alavaa, Olbos puhkaisi jokipenkereen, ja syöksyi maalle. Tulva synnytti alueelle n. 1,5 x 2 km kokoisen utuisen rämeen.

Alue oli ollut kostea ja autio ihmisistä ennen tulvaakin, ja nyt sitä muuttivat asuttamaan uuden luontotyypin mukaiset eläinlajit majavineen, kurkineen, sammakkoineen ja käärmeineen. Rämeen havaitsi jossain vaiheessa myös outo otus, joka piti paikkaa hyvänä, ja rakensi maanalaisen pesänsä yhteen rämeen kuivaan kumpareeseen. Se milloin ja mistä tuo otus Kallimeaan tuli on yhä arvoitus.

Alue sai käärmeistään nimen [[Eurian lehto]], ja räme eli omaa elämäänsä ihmisten kiertäessä sen kaukaa vaikeakulkuisuutensa takia. Silloin tällöin rämeellä liikkui kuitenkin metsästäjiä, jotka ansastivat alueelta arvokkaita majavan ja vesirotan turkiksia. Tälläinen metsästäjä oli myös [[Thalis Pepiadis]]. Thalis oli ansastanut alueella pienestä pojasta lähtien, ja luuli tuntevansa rämeen joka kolkan kuin omat taskunsa. Kokenut metsästäjä koki kuitenkin elämänsä yllätyksen, kun tuntiessaan tarvetta helpottaa rakkoaan, hän pysähtyi tekemään niin yhdellä rämealueen kuivemmeista poluista.

Iso siivekäs olio asettui nukkumaan pesäänsä tyytyväisenä, käytyään aamulla täyttämässä vatsansa alueen runsaslukuisilla sammakoilla. Sen aikomus oli nukkua kenties kaksi päivää, uusia ruokailurutiininsa, ja nukkua taas kaksi päivää. Otus oli elämäänsä suhteellisen tyytyväinen, ja alkoi heti nukahdettuaan nähdä unta lihavista käärmeistä, joita kenties seuraavalla ruokailukerralla onnistuisi nappaamaan. Uni ei ehtinyt alkua pidemmälle, kun otus heräsi outoon ropinaan, joka kuului sen pesän katolta. Sateen äänet se kyllä tunnisti, eivätkä sen pesää rohjenneet rotat tai käärmeet häiritä. Ärsyyntynyt otus pyörähti pesäkolossaan ympäri, ja syöksi päänsä ja pitkän kaulansa ulos naamioidusta pesän uloskäynnistä, vain saadakseen virtsaryöpyn silmäänsä. Kirvelevä silmä sai oudon olion puolustuskannalle, ja se nokkaisi lähintä kohdetta voimalla, kiskaisten irti Thalis Pepiadisin vasemman kiveksen. Thalis huusi yht'aikaa säikähdyksestä ja kivusta avaten virtsaushetken ajaksi nautinnollisesti sulkemansa silmänsä. Thalisin edessä seisoi, nyt pesästään kokonaan ulos noussut suuri siivekäs, jonka koko olemus oli sulaton, harmaa ja ryppyinen. Oudon otuksen pää keinui edestakaisin yli kolmen metrin korkeudessa. Hirvitys oli levittänyt siipensä uhkaavasti levälleen, ja Thalis kertoi, ettei ollut moista otusta koskaan ennen nähnyt. Pelottavan ilmestyksen siipiväli oli sen korkeuttakin 1,5 kertaa suurempi, ja siivet olivat läpikuultavan ohutta nahkaa vailla sulan sulkaa. Otuksen silmät paloivat punaisina kekäleinä, ja suuressa nokassaan sillä oli terävät hampaat molemmissa leuoissa. Päälaella silllä oli omituinen, kukon helttaa muistuttava nahkapoimu. 

Thalis Pepiadis ei jäänyt kyselemään otukselta sen alkuperää, tai muutakaan, vaan lähti kivestä kevyempänä loikkimaan kummulta kummulle kohti Eurian lehdon rajaa, ja pois pahantahtoisen olion ulottuvilta. Kokeneena metsästäjänä Thalis ymmärsi tyrehdyttää verenvuodon polttamalla haavansa umpeen heti kun tunsi olevansa turvallisen matkan päässä syöjästään. Operaatio ei ollut helppo, koska poltettavalle alueelle ei nähnyt, joten pelastaessaan oman henkensä Thalis tuli polttaneensa oikean kiveksenä hehkuvalla veitsenterällä. Thalis ei jälkikäteen kysyttäessä ollut varma kumman kiveksen menetys oli ollut kivuliaampi, olipahan vain todennut: ''"Onneksi niitä ei ollut kolmea."'' . Alueella Thalista alettiin kutsua tapahtuneen jälkeen nimellä [[Thalis Kivetön]].

Kummallinen otus oli yhä edelleen unenpöpperöinen nielaistessaan Thalisin vasemman kiveksen. Ympäriinsä virtsaillut metsästäjä oli oppinut läksynsä, ja jättänyt olion pesän rauhaan, joten se vetäytyi takaisin nukkumaan. Kohta sen vatsaa alkoi kuitenkin lämmittää mukavalla tavalla, ja se huomasi ennen nukahtamistaan, ettei enää miettinytkään lihavia käärmeitä, vaan sitä mistä metsästäjän antimien kaltaista ravintoa voisi saada lisää.

Thalis Kivetön toipui saamistaan ja itseaihetetuista vammoistaan ajan mittaan, ja alkoi sitten koota kasaan metsästäjiä, joiden kanssa olisi lähtenyt outoa siivekästä metsästämään. Kukaan ei vain oikein ollut ottanut Thalisin tarinaa vakavissaan, vaikka miehen kivesten menetys olikin kiistatonta. Jotkut sanoivat, että Thalis olisi vahingossa laukaissut ansan kulkusilleen, ja sitten nolona tapahtuneesta keksinyt tarinan hurjasta otuksesta, joka sai Thalisin kuvausten perusteella nimityksen [[Nahkahaikara]].

Ei kulunut kuukauttakaan Thalis Kivettömän paluusta Eurian lehdosta, ja hänen ollessa vielä toipilaana, kun rämeen laitamilla sijaitsevasta kylästä katosi ulos nukkumaan jätetty pieni sylivauva. Kyläyhteisö kokoontui etsimään syyllistä, mutta kun mitään jälkiä tai johtolankoja ei löytynyt, alettiin katoamisesta syytellä milloin noitia, ja milloin peikkoja. Muutama viikko ensimmäisestä katoamisesta sama tapahtui toisessa lähiseudun kylässä. Tapaukset kantautuivat Thalisin korviin, ja kumma epäilys syyllisestä alkoi hiipiä hänen mieleensä. Seuraavaan lapsenryöstöön kului muutama kuukausi, ja tuolloin Thalisin epäilykset saivat pontta, kun joku kertoi nähneensä valtavan, tunnistamattoman linnun lentäneen kylän laitamilla lapsen katoamisen aikoihin.

Thalis päätti lähteä etsimään Nahkahaikaraa alati muuttuvasta Eurian Lehdosta, vaikka yksin. Ja yksin hän joutuikin lähtemään, kun seutukunnalla levisi paniikki katoavista lapsista, eikä yksikään metsästäjä jättänyt noina päivinä kotiaan. Thalis pakkasti reppunsa pitkää metsästystä varten, ja sukelsi Eurian lehdon usvaan.

Vaikka Thalis oli kokenut metsästäjä, ja tunsi Eurian lehdon alueen, tarkan tapahtumapaikan löytäminen oli mahdotonta. Räme eli koko ajan omaa elämäänsä, pienet kaislojen muodostamat saarekkeet vaihtoivat paikkaa, ja majavat patosivat aina uusi lämpäreitä rämeestä. Näin ollen sen kanavat, kujat ja saarekkeet eivät pysyneet kahta viikkoa peräkkäin samanlaisina. Thalis ottikin taktiikakseen siirtyä rämeen alueella satakunta metriä, pysyä paikoilllaan kaksi tuntia ja katsella sekä kuunnella. Tämän jälkeen Thalis siirtyi taas satakunta metriä, ja aloitti uudestaan. Tätä hän jatkoi kolme viikkoa, syöden rämeen muiden lihansyöjien tapaan sammakoita ja käärmeitä.

Eräänä aamuna, herättyään neljä päivää ja yötä kestäneiltä uniltaan, Nahkahaikara heräsi uudesta pesästään, johon se oli muuttanut noin kuukautta aiemmin. Sen lajille oli tyypillistä, että ensin tehtiin puoli tusinaa harjoituspesää, kunnes varmasti sopiva paikka löytyi vakituisemmalle pesälle. Tämä oli nyt sellainen paikka. Nahkahaikara ujutti itsensä ulos pesästään ja nuuhki rämeen mudan, homeen ja mädäntyvien kasvien hajun täyttämää ilmaa. Kaikki tuntui olevan kohdallaan, kunnes jostain löyhähti vieno tuoksu, joka muistutti nahkahaikaraa jostain, mutta se ei aivan muistanut mistä. Se päätti lähteä katsomaan mistä oli kyse.

Thalis Kivetön istui jotakuinkin kuivalla mättäällä keskellä rämettä, ja oli väsynyt. Hyttysten puremien paukamat olivat alkaneet pesemättömyyttään tulehtua, ja Thalisille tuntui olevan nousemassa kuume. Hän päätti torkahtaa hetkeksi, ennen kuin siirtyisi taas itsensä kanssa sopimansa satakunta metriä.

Mättäällä Thalis nukkui kuumeisen unta, kun rämeen toiselta reunalta vainun saanut nahkahaikara liiti äänettömästi pahaa-aavistamattoman metsästäjän vierelle. Se vältteli normaalisti ihmisiä viimeiseen asti, mutta tämän yksilön tuoksu oli ollut vastustamaton, ja sitten nahkahaikara muistikin miksi. Nyt sen, muuhun ruumiiseen verrattuna pieneen päähän iski hienoinen paniikki, ja sen kurkusta pääsi tahaton kurahdus. Ja silloin Thalis heräsi.

''"Kroooaaakk!"'', pakeni nahkahaikaran kurkusta, kun pöllämystynyt Thalis ponkaisi huterille jaloilleen. ''"Peto!"'', vastasi metsästäjä tavoitellen lyhytmiekkaansa, mutta tupsahti pitkän matkansa ja kuumeen heikentämänä takaisin istumaan. Metsästäjä ja metsästettävä silmäilivät toisiaan, mutta kumpikaan ei hetkeen liikahtanutkaan. ''"Ihhminen. Hyvvän makkuinen. Antteeksssi."'', nahkahaikara päästeli kurkustaan korahdellen, mutta selkeästi ihmisten kielellä. Thalis ei ollut varma johtuiko kaikki kuumeesta, vai puhuiko Nahkahaikara hänelle todella. ''"Sinä puhut?"'', Thalis soperteli. ''"Minä puhhun, sinä puhhut, me puhhummme"'', Nahkahaikara vastasi kuin koulun penkillä. ''"Mikä kumman peto sinä oikein olet, ja miksi viet lapsiamme!?!"'', Thalis penäsi vihaisena. ''"Grazzloit. Minnä. Ei vie lappsia."'', otus korahteli. ''"Sinut on nähty, kun lapsia on kadonnut, älä valehtele!"'', jatkoi metsästäjä. ''"Grazzloit syö käärrmmeet"'', vastasi harmaa kummajainen nyökytellen linnun päätään edestakaisin. ''"Käärrmmeet syö lappsett."'', otus jatkoi nyökkäilyään. Thalis oli pyörällä päästään, paitsi että lintu puhui, se kutsui itseään nimellä, ja keskusteli hänen kanssaan. ''"Kylissä ei ole ollut käärmeitä vuosikymmeniin, sinä valehtelet, ihmissyöjä!"'', huusi Thalis Kivetön. ''"Kerrrann. Maisstoin. Sinä. Pienni pala. Hyvvän makkuinen. Ssitten vain ssammakoita ja käärrmmeitä..."'', intti Grazzloit.''"Ei ssaa ssyödä ihmminnen. Jo emo kielltti."''

Thalis Kivetön oli neuvoton. Hän ei kyennyt kuumeeltaan ryhtymään pedon kanssa taisteluun, ja se jatkoi itsepintaisesti syyttömyyden vakuutteluaan. Thalis pohti tilannetta hetken hiljaa, kunnes hän alkoi käsitellä asiaa metsästäjän suoralla logiikalla: ''"Aloitetaan alusta. Emosi kielti sinua syömästä ihmisiä?"'',''"Krok"'', vastasi Grazzloit nyökytellen innokkaasti. ''"Ja sinä olet maistanut ihmistä vain kerran, kun söit minun...minun...pienen palani?"'' ,''"Krok! Lämmin vatsssasssa. Hyvvä ollla!"'', ''"Ja väität että käärmeet ovat syöneet lapset?"'', ''"Krok!"'', ''"Ja sinä olet syönyt käärmeet..."'' ,''"Krok, krok!"'', tanssahteli Nahkahaikara mättäillä. ''"Mutta kun kylissä ei ole ollut käärmeitä, niin miten ne käärmeet ovat voineet syödä lapsia..?"'' ,''"Grazzloit vie nokkasssaan. Käärrmme syö lappsenn. Grazzloit vie käärmmmeeen poiss!!"'' ,''"Ja syö sen..."'', tajusi Thalis.

Kun ei voimattomuuttaan kyennyt Nahkahaikaraa sille sijoilleen lopettamaan, Thalis pyysi otusta kauniisti olemaan koskaan enää viemättä käärmeitä kyliin. Grazzloit kallisteli päätään kysyvästi ja korahti :''"Ssopimmus. Ysstävvä? Kerran pienni pala viellä?"'' Thalis nyökkäsi voimattomana, ojensi vasemman nyrkkinsä kohti otuksen nokkaa, ja oikaisi pikkusormensa. Omana ystävänpalveluksenaan Thalis pyysi outoa otusta lennättämään hänet rämeen laidalle, josta hän raahautui viimein ihmisten ilmoille.

Thalis Kivetön käytti lopun elämäänsä vahtien lähiseudun kylissä ulkona nukkuvia lapsia. Metsästäjä väitti kivenkovaan, että hänen vasemman kiveksensä syytä oli se, että seudulta oli kadonnut kolme sylivauvaa, ja vasemman pikkusormen ansiota se, ettei vauvoja enää katoaisi. Seudun asukkaat pitivät Thalisia rämekuumeen sekoittamana harmittomana hulluna, joka oli lähtenyt metsästämään lapsia varastelevaa lentävää petoa, ja palasi retkeltään varoitellen ihmisiä käärmeistä.

Siitä lähtien aina kun Kallimean itäosissa on joku kadonnut selittämättömästi, ihmisillä on ollut tapana lausua: ''"Käärme sen nieli."'' Siihen tulee toisen jatkaa ''"Tai Nahkahaikara."''

Eurian lehto on yhä paikoillaan, mutta Nahkahaikaraa ei ole kukaan siellä nähnyt. Muutama vuosi Thalis Kivettömän retkeltään paluun jälkeen eräs turkismetsästäjä löysi rämeeltä oudon suuren pesäkolon, joka oli tyhjä lukuunottamatta yhden munan rikkoutuneita kuoria. Metsästäjä piti ensin näkemäänsä käärmeen munan jäänteinä, mutta vannoi lopunelämäänsä sen olleen suurempi kuin yksikään hänen koskaan muulloin näkemänsä.

 

[[Category:Historia]][[Category:Tarinat]]