Rämerituaali

Maailma on täynnä tarinoita. Niitä syntyy ja kuolee sukupolvesta toiseen. Useimmat tarinat häipyvät unholaan jo keskenkasvuisina, koska ihmisen muisti on rajallinen ja lyhyt. Jotkut tarinoista ovat kuitenkin sellaisia, jotka siirtyvät sukupolvelta seuraavalle. Alkuperäisessä muodossaan tarinoista säilyy harva, useimmat muovautuvat kertojan ja yleisen ajankuvan mukaan niin, että alkuperäisestä tarinasta on lopulta jäljellä enää runko, tai vain rippeet. Joskus tarinoiden rungosta versoo kokonaan uusia oksia, uusia tarinoita. Toisinaan tarinat muuttuvat saduista todeksi, tai todesta saduiksi. Mutta tarinoita on kaikkialla, missä ihmisiäkin. Ja useimmat tarinat kertovat juurikin ihmisistä.

Thalis Kivettömän tarina on yksi niistä, jotka ovat säilyneet sukupolvelta toiselle. Miesten kesken iltanuotioilla Thalisin tarina esitetään yleensä hupaisena kertomuksena kalleimpansa menettäneestä tunarista, kun taas huolehtivat äidit käyttävät sitä pelotellakseen lapsia, jotka ovat leikkiessään eksyneet liian kauas Eurian lehdon petollisille hetteiköille. ”Käärme sen on niellyt”, sanotaan Kallimeassa edelleen, kun on jokin - tai joku - on kadonnut.

Siitä saakka, kun Volosin keskusaukeaa oli hallinnut arkon Fotiosin pystyttämä Nefelin loisto-patsas, oli pienessä jokivarren kaupungissa totuttu näkemään varsin monenlaista kulkijaa. Veistoksen siunaava voima oli saanut monet sellaiset, jotka muuten olisivat kiertäneet pienen kyläpahasen, poikkeamaan reitiltään, ja Volosista oli pikkuhiljaa kehittynyt Kallimean kolmanneksi merkittävin asutuskeskus heti Pinaran ja Filonin jälkeen. Koska satunnaiset kulkijat olivat kaupungissa arkipäivää, ei neljän kesäisen kulkijan joukko herättänyt juurikaan mielenkiintoa tai huomiota. Miesten vaatekerrat olivat yhteneväisiä; paidat ja housut olivat harmaata pellavaa, ja jaloissaan miehillä oli harmaat nahkasaappaat. Harteillaan kaikki kantoivat harmaata viittaa, ja jos nelikkoa ei vilkaissut sen tarkemmin, kaikki vaikutti varsin tavalliselta. Ne, joilla oli syynsä suoda nelikolle tarkempaa huomiota - kaupustelijat, varkaat, huorat ja opaspalvelujaan tarjoavat pikkupojat - huomasivat kuitenkin, etteivät nelikon harteillaan kantamat viitat suinkaan olleet tavanomaisia. Viitat olivat läpikuultavan ohutta nahkaa, ja niiden harmaus ei ollut värjäyksen jäljiltä tasaista, vaan se vaihteli kaikissa harmaan sävyissä niin, että liikkuvaa viittaa katsellessa tuntui kuin olisi talven pimeimpänä päivänä upottanut katseensa Kodrianmeren hyisiin aaltoihin.

Keskusaukiolla nelikko ei kiinnittänyt mitään huomiota Nefelin Loistoon, vaan täydensi pienten reppujensa ruoka- ja juomavarastojaan pikaisesti, ja suuntasi Pyhän Puhdistavan Tulen Kirkon ohitse pitkin pohjoiseen johtavaa katupahasta. Muutama utelias pikkupoika seurasi nelikkoa, joka määrätietoisesti askelsi Volosin laitamilla sijaitsevan Thalisin lammen rantaan, ja pysähtyi keskustelemaan keskenään. Pikkupojat kuuntelivat joukon keskustelua rantaruovikkoon piiloutuneina. ”Mokoma lätäkkö.”, tuhahti mies, jolta puuttui vasemmasta kädestään pikkusormi, ja toiset nyökyttelivät hyväksyvästi. ”En ymmärrä miksi lapsenpäästäjälle on pystytetty patsas, mutta Ensimmäisen Ruokkijan mukaan on nimetty vain pahainen kuralampi.” ”Koko Eurian lehto pitäisi nimetä uudelleen”, toinen myötäili, ”Sen nimi pitäisi olla Thalisin räme.” ”Ei räme, ennemminkin puutarha, räme kuulostaa niin likaiselta.”, kolmas huomautti. ”Thalisin Puutarha, se on parempi.”, neljäs jatkoi, ja kaikki nyökyttelivät hyväksyvästi päitään. Hetken nelikko seisoi paikoillaan katselleen seisovaa ja leväistä lampea, kunnes ensimmäisenä puhunut mies ruiskautti lampeen pitkän syljen, ja lähti tallustamaan kohti pohjoista kolmen muun seuratessa jonossa hänen perässään.

Nelikko taivalsi pohjoiseen ja yhä eteenpäin Eurian lehtoon. Miehet pujottelivat rämettä halkovilla kankailla joutuen välillä kahlaamaan vihertävässä ja limaisessa vedessä sammakoiden, käärmeiden ja rottien seassa, kunnes vaikuttivat saapuneen kohteeseensa, pienelle laikulle kuivaa tukevaa maata rämeen keskellä. Vaatimaton leiri oli pian valmis, matkansa varrelta poimimansa vähäiset kuivat karahkat he asettelivat keoksi leirin keskelle, mutta tulta he eivät kuitenkaan yöksi tehneet.

Seuraavana aamuna nelikko aloitti työnsä. Mudassa kahlaten he kantoivat kaikki lähistöltä löytyvät irtonaiset kivet ja juurakot kekoon, joka muodosti epämääräisen alttarintapaisen rakennelman. Työ oli hidasta, ja tuon tuosta joku nelikosta karjui toisia apuun upottuaan liian syvälle liejuun tai havaitessaan myrkyllisiksi tiedettyjä - tai luultuja - käärmeitä, joita Eurian lehto suorastaan kihisi. Ennen pimeän tuloa nelikko oli tekemisiinsä kuitenkin tyytyväinen ja käytti illan syöden eväitään ja nyppien iilimatoja irti toisistaan, veren haistaneiden valtavien hyttysparvien ympäröiminä. Tulta he eivät tuonakaan iltana sytyttäneet, vaan panivat maate märkinä ja likaisina Loiosin lämmintä yötä kiittäen.

Kun aurinko alkoi aamulla hiljalleen valuttaa säteitään sankan aamu-usvan lävitse, miehet nousivat ylös, söivät mitä eväistä oli jäljellä, ja peseytyivät niin huolellisesti, kuin mitä mutaisessa vedessä oli mahdollista. Hyttysten puremien ja iilimatojen imujälkien pilkuttamien vartaloidensa peitoksi he eivät kuitenkaan pukeneet sen enempää paitaa kuin housujakaan. Ainoat vaatekappaleet, johon miehet sonnustautuivat, olivat nahkaiset harmaat viitat, ja yhdellä nelikon jäsenistä riippui kaulassaan kelopuunharmaa riipus. Riipus ei ollut suuri, ja mikäli sitä olisi katsellut metriä kauempaa, olisivat sen yksityiskohdat hävinneet tyystin. Mutta lähempää tarkasteltuna riipus oli taidokkaasti veistetty yhdestä puunpalasesta tavalla, mitä ainakin käsityöläispiireissä olisi arvostettu suuresti. Ympyrän muotoisen kehän sisäpuolelle oli veistetty otus, joka liittyi viidestä pisteestä kehään. Kehän ylälaidassa oli otuksen pää, alhaalla kaksi jalkaa, ja sivuilla levitetyt siivet, jotka muodostivat suurimman osan olentoa, sen keskiruumiin ollessa varsin hento.

Nelikko sytytti nyt viimein nuotionsa, jota he olivat kärsivällisesti kaksi yötä säästelleet. Kostuneista nuotiopuista nouseva kitkerä savu sekoittui hiljalleen rämeen usvaan harmaana kuin miesten nahkaviitat. Miehet istuivat kyykyssä nuotion ympärillä tyhjentäen viimeisiä mukana kantamiaan vesileilejä ja kohennellen tulta, kunnes jäljellä oli kaunis keko hehkuvia hiiliä. Tuolloin riipusta kantava mies nousi pystyyn ja nyökkäsi kolmelle muulle, jotka kaivoivat maassa lojuvista vaateläjistään esiin tikarit, työntäen niiden terät hehkuvaan hiillokseen. Riipusta kantava mies penkoi omia varusteitaan, ja tarkkaili nuotion äärellä tikareitaan kuumentavaa kolme muuta, joiden otsat alkoivat kimmeltää hiestä nuotion kuumuudessa. Kun tikarien terät olivat valkohehkuisia, kuin taivaalta porottava helteinen Loiosin aurinko, nyökkäsi seisova mies kolmelle muulle, jotka vetivät tikarit hiilloksesta ja asettuivat seisomaan kyhäämänsä alttarin eteen. Riipusta kantava mies kyyristyi oikeanpuolimmaisen miehen, ja kosketti tätä jalkaan kevyesti. Sanoja ei tarvittu, vaan kosketuksen tuntiessaan mies alkoi välittömästi virtsata alttarin jalustalle. Tällöin riipuksen kantaja puristi kantamansa rosoreunaiset pihdit takaapäin virtsaavan miehen vasemman kiveksen ympärille, ja repäisi sen irti yhdellä nopealla riuhtaisulla. Hirvittävä rääkäisy kaikui ympäri rämettä ajaen lentoon kaikki lähistön linnut, joiden varoitusäänet kietoutuivat toisiinsa ja miehen huutoon yhdeksi sekopäiseksi kakofoniaksi. Henkeään haukkoen kiveksensä menettänyt mies nosti vasemmalla kädellään kalunsa syrjään ja painoi oikeassa kädessä pitelemänsä tikarin hehkuvan terän siihen, mistä kives oli repäisty irti. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan mies käänsi tikariaan harkitusti niin, että yksinäiseksi jäänyt oikea kives paloi pahoin hehkuvasta tikarista. Sama rituaali toistui kahden muunkin miehen kohdalla, jotka kärsivällisesti ja tyyninä odottivat vuoroaan.

Ilma oli sakeana palaneen lihan käryä, johon sekoittui tuoreen veren ja virtsan haju. Useimmat olisivat menneet jo hajuista tolaltaan, puhumattakaan kivusta, jota miesten täytyi tuntea. Kipu näytti kuitenkin olevan kolmikolle toissijaista, vaikkakin heidän alastomat vartalonsa kimmelsivät hiestä, joka ei ollut syntynyt pelkän lämmön vaikutuksesta. Nivusista alaspäin veren tahraamat kokelaat kääntyivät kohti riipusta kantavaa miestä. Tämä pujotti miesten kaulaan omansa kanssa identtisen riipuksen, syleili jokaista, ja lausui: "Onneksi niitä ei ollut kolmea." "Onneksi niitä ei ollut kolmea.", jokainen miehistä vastasi palavin silmin saadessaan riipuksen kaulaansa.

Irtirevityt kivekset aseteltiin rujolle alttarille, ja ne raastanut mies kohotti viittansa sivuilleen kuin siivet, muiden seuratessa hänen esimerkkiään vapisevin polvin. ”Me olemme Kivettömät, oi Käärmeiden Nielijä! Ensimmäisen Ruokkijan tavoin me annamme Sinulle lihamme, me annamme Sinulle sukumme! Me annamme Sinulle tuhat tuhatta lasta, jotta Sinä saisit tuhat tuhatta lasta! Hyväksy uhrimme, oi Mahtava Grazzloit!”, mies lausui ja aloitti alttarin edustalla tanssin, johon muut yhtyivät. Nelikko hypähteli villisti ympäriinsä leyhytellen samalla viittojensa liepeitä sivuillaan kuin valtavia nahkaisia siipiä. Miehet hyppivät, tanssivat ja raakkuivat käheästi, ja koko räme tuntui hiljentyvän katselemaan ja kuuntelemaan tuota outoa näytöstä. Tanssi jatkui veren tahratessa kostean mullan tanssijoiden paljaiden jalkojen alla, kunnes jokainen kolmesta kiveksenä menettäneestä miehestä vaipui uupuneena maahan. Kivekset muilta riistänyt mies lopetti myös tanssinsa ja katseli huohottaen ympärillään lojuvia tiedottomia kumppaneitaan. Saatuaan hengityksensä tasaantumaan hän korjasi hän kumppaneitaan mukavampiin asentoihin ja kaivoi sitten pienestä repustaan sidetarpeita ja lääkevoiteita. Mies puhdisti ja sitoi veljiensä haavat, ja peitteli heidät keräämään voimiaan. Kun miehet yksi kerrallaan heräilivät, he saivat juodakseen vahvaa viiniä, jota joukon johtaja oli repussaan kantanut helpottamaan kolmikon kipuja. Päästyään jaloilleen ja puettuaan päälleen joukko kerääntyi vielä alttarinsa eteen, nosti symbolinsa kohti väreilevää taivasta, ja julisti yhteen ääneen: ”Ora Drakana! Ora Drakana! Ora Drakana!”, alkaen sitten johtajansa opastuksella tehdä kivuliasta ja hidasta matkaa ulos rämeeltä.

Miesten poistuttua Eurian lehto palautui pian luonnonmukaiseen tilaansa, ja miljoonien hyttysten ininän taustalta kuului vain satunnaisia loiskahduksia ja lintujen huutoja. Kaikissa lohikäärmeiden väreissä loistavat matelijat palasivat asemapaikoilleen nauttimaan kesän lämmöstä, ja lihavat kurjet tanssahtelivat mättäillä saalistaen sammakoita teräviin nokkiinsa. Kärpäsparven ympäröimällä, kivistä ja oksista kyhätyllä alkeellisella alttarilla lojui hylättynä kolme veristä kivestä, kunnes seuraavana aamuna nekin olivat poissa.

Katso myös: Thalis Kivettömän tarina