Kalomoiran viimeinen almu

Kalomoiran viimeinen almu on tarina Kallimean kansanperinteessä.

Kalomoiran viimeinen almu

Jo sata vuotta ennen Ensimmäisen syntymää, Pinara oli vilkas satamakaupunki. Sen kuhisevat kujat houkuttelivat pakalle myös kerjäläisiä. Näiden annettiin harjoittaa alueella surkeaa tointaan, kunhan ketään ei häiritty. Kaupungin hallinto jopa määräsi kullekin kerjäläiselle oman kerjuupaikkansa. Paikat jaettiin pääasiallisesti kerjäläisen iän perusteella.

Kalomoira oli Pinaran kerjäläisistä vanhin, ja oli ollut sitä jo kymmenen vuotta. Vanhan naisen koko perhe oli kuollut pilkkukuumeeseen, ja kun hänestä ei enää ollut työntekoon, oli ainoana selviämismahdollisuutena kerjääminen. Sataman parhaalla kerjuupaikalla vanhus pysyi hengissä, ja muisti hymyillen siunata Kosmokratorin nimeen jokaista hänelle almun antanutta. Läpi vuoden jokaisen päivän Kalomoira istui paikallaan kerjäämässä, paitsi kyriakena, jonka vanhus aina vietti kirkossa rukoilemassa. Eräänä päivänä ohikulkija, kenties hyvän kaupan päätökseen saanut kauppias, asetti Kalomoiran ojennetulle kämmenelle kolikon, joka tuntui poikkeavan normaaleista kuparilanteista, joita vanha nainen oli tottunut saamaan. Kalomoira pyöritteli kolikkoa tuskaisissa reuman runtelemissa sormissaan, eikä se tosiaan ollut painoltaan, paksuudeltaan eikä kohokuvioiltaan totutunlainen. Silmillään ikivanha kerjäläinen ei ollut nähnyt mitään enää vuosiin, vaan oli molemmista silmistään kaihin sokeuttama. Kalomoira kohotti lantin huulilleen ja imeskeli sitä ikenillään varovaisesti. Lantin ollessa selvästikin hopeaa, ilahtunut vanhus käänsi päätään suuntaan, johon oletti lantin lahjoittajan poistuneen, ja huikkasi tuntemattomalle tuhat ylimääräistä siunausta elämäänsä.

Työnnettyään aarteensa pieneen kukkaroonsa, Kalomoiran sokeat, harmaat silmät pyörähtivät ympäri kuopissaan, ja vanhat koukkuiset sormet alkoivat väristä villisti. Vapina levisi hetkeksi koko vanhan naisen raihnaiseen kehoon, ja loppui sitten yhtä yllätyksellisesti kuin oli alkanutkin. Kerjäläisnainen nousi paikaltaan ulkomuotoonsa nähden yllättävän ketterästi, otti mukaan vain keppinsä jättäen muut nyyssäkkänsä sijoilleen, ja lähti pitkin Pinaran kapeita mutta tuttuja kujia suunnistamaan kohti Pyhän Kalosiosin Voiman Kirkkoa.

Veli Petros, kirkon diakonos oli tottunut siihen, että Pinaran vanhin kerjäläinen, muista samaa tointa harjoittavista poiketen kävi kirkossa joka viikon heliona tuomassa kirkolle sen kymmenykset. Helion ja kyriaken välisen yön vanhus yleensä nukkui jossain kirkon lähistöllä, ja varhain joka kyriakena Kalomoira istui vakiopaikalleen kirkon takapenkkiin, josta poistui vasta illan hämärissä. Nyt oli kuitenkin vasta tetarte, ja Kalomoiran saapuminen yllätti diakonosin.

Veli Petros ohjasi hauraan vanhuksen paikalleen, ja kyseli tältä syytä tavanomaisesta poikkeavaan ilmaantumiseensa. "Minä tulin antamaan almuja.", kerjäläinen vastasi. "Mutta nyt on vasta tetarte, ja käyt luonamme suorittamassa kymmenykset aina heliona.", diakonos ihmetteli. "En kymmenyksiä, vaan almuja.", Kalomoira sanoi ja kaiveli hetken hameensa kätköjä. Löydettyään etsimänsä koukkuiset sormet ojensivat pienen nahkakukkaron kohti veli Petrosta. Tämä otti hämmentyneenä vastaan kukkaron, ja kysyi mitä sille pitäisi tehdä. "Kirkon rakennukseen. Kirkon joka tulee kaikille ei mihinkään.", vastasi Kalomoira. Diakonos vakuutteli, ettei koko Kallimeassa ollut meneillään yhtään kirkon rakennusurakkaa, mutta kertoi ystävällisesti säilyttävänsä kukkaroa kunnes sekavanoloinen vanhus tarvitsisi sitä taas. Veli Petros kysyi vielä, josko vanhus olisi halunnut ripittäytyä isä Mihailille, mutta vanhus hymyili erityisen herttaisesti todeten: "Ei minun enää tarvitse."

Diakonos ilmoitti vievänsä vanhuksen kukkaron sakastiin, ja tuovansa tälle palan leipää ja pikarin vettä, kuten niin monet kerrat ennenkin. Veli Petrosin palatessa istui vanha Kalomoira yhä paikallaan hymyillen, mutta kuolleena.

Kalomoiran kukkarossa oli seitsemän kuparilanttia, ja yksi hopeinen kolikko, jonka alkuperää kukaan kirkossa ei tunnistanut. Kolikon kirjaimet olivat outoja, ja se painoi normaalia hopeakolikkoa enemmän. Kukkaro kolikkoineen jäi pölyyntymään kirkon sakastiin, kun kukaan ei oikein halunnut sille mitään tehdäkään.

Sata vuotta myöhemmin Kalomoiran kukkaro oli nähnyt jo monenmonta isää ja veljeä Pyhän Kalosiosin Voiman Kirkossa. Siitä oli muodostunut jonkinlainen reliikki kirkon sakastin hyllylle, jossa sillä oli oma paikkansa. Kukkaron tarinaa välitettiin eteenpäin kaikille uusille kirkossa työskenteleville.

Eräänä päivänä silloinen kirkkoherra suoritti kirkossa katsastusta ja hänen katseensa osui sakastissa kuivahtaneeseen nahkapussukkaan, joka oli jo osa kalustusta. Presbyteros Sakis oli nähnyt kukkaron jo satoja kertoja, mutta nyt sen nähdessään hänen polvensa notkahtivat, ja hänen suustaan pääsi pieni kirous. Vilkaistuaan, ettei kukaan ollut kuullut, kirkkoherra otti kukkaron, ja lähti matkaan.

Vuosi oli tuolloin 2908 ja Euthalion 'Efilonios oli alkanut rakennuttaa pientä kirkkoa keskelle maaseutua Pinaran ja Filonin puoliväliin. Presbyteros Sakis oli vast'ikään saanut kuulla kirkon rakennustoimista, eikä ollut asiaa sen kummemmin pohtinut, kunnes hänen silmänsä osuivat vanhaan kukkaroon kirkon sakastissa, ja Kalomoiran tarina palasi hänen mieleensä. "Kirkon rakennukseen. Kirkon joka tulee kaikille ei mihinkään."

Kalomoiran kukkaron seitsemän patinaista kuparilanttia luovutettiin juhlallisesti Maattomien Kirkon rakennuskassaan. Kuparien seassa lojunut yksinäinen hopeakolikko ei ollut kerännyt itseensä patinaa tai hometta, eikä ollut vuosien kuluessa edes tummentunut. Kalomoiran viimeinen almu muurattiin Euthalion 'Efiloniosin omin käsin Maattomien Kirkon lattiaan, sen alttarin kohdalle, yli sataviisikymmentä vuotta vanhan ja hurskaan kerjäläisen syntymän jälkeen.