Lasos ja Meren lapsi

Lasos ja Meren lapsi on tarina Kallimean kansanperinteessä.

Lasos ja Meren lapsi

Silloin kun maailma oli vielä nuori, olivat sen maat, meret ja ilma täynnä ihmeitä, jotka tänä päivänä herättäisivät suurta kummastusta. Mutta tuolloin se oli normaalia, ja ihmiset elivät kaiken keskellä miten parhaiten taisivat. Yksi näistä oli Lasos Solmuntaitaja, joka oli syntynyt meren äärellä, ja oli isältään oppinut kalastamaan. Lasos tiesi että meri oli armoton, ja koska ihmiset söivät merestä, koki meri olevansa oikeutettu syömään ihmisiä. Näin tapahtui säännöllisesti, eikä Lasosin elämässä ollut koskaan vuotta, etteikö joku yhteisön kalastajista olisi joutunut meren nielemäksi.

Eräänä vuonna, juuri ennenkuin talvimyrskyjen olisi pitänyt alkaa, oli Lasos kaukana merellä kalastamassa, kun meri tuli äkisti nälkäiseksi, ja alkoi heitellä pientä alusta voimalla. Lasos teki kaiken minkä osasi, mutta sai nähdä kahden kansimiehensä huuhtoutuvan nälkäiseen mereen. Yksin jäätyään pyysi kapteeni mereltä armoa, ja vannoi ettei kasvattaisi yhdestään kahdeksasta pojastaan kalastajaa. Meri kuunteli, ja oli vaikuttunut Lasosin mieheydestä. Se rauhoittui, ja lupasi päästää kapteenin rantaan turvallisesti, jos tämä suostuisi meren ehdotukseen. Merellä ei tuolloin ollut yhtään poikaa, vain yhdeksän tytärtä, ja se pyysi Lasosin siementämään itsensä pojan saadakseen. Lasos suostui, laski siemenensä mereen, ja siitä syntyi heille poika, ja koko läntisen Akankhersonin rannoille löivät vahvat aallot. Poika oli isäänsä voimakkaampi ja äitiään kaksinverroin kauniimpi, ja isänsä antoi sille nimeksi Dashiel.

Lapsi kasvoi ja eli isänsä kanssa merellä kalastaen. Äitinsä ja sisarensa olivat Dashielille kateellisia, koska se oli kauniimpi kuin yksikään heistä, ja sillä oli ihmisen ymmärrys asioista. Lasos piti merelle antamansa lupauksen, eikä kasvattanut yhdestäkään kahdeksasta ihmispojastaan kalastajaa. Dashielille Lasos puheli merellä ollessaan joka ilta pitkän päivän jälkeen reelingin yli niin, että hänen kansimiehiään alkoi pelottaa olla samalla aluksella hänen kanssaan. Niinpä sitten koitti päivä, ettei Lasos enää saanut itselleen apumiehiä, vaan joutui vaihtamaan pienempään alukseen, jota pystyi yksin käsittelemään. Viikosta toiseen Lasos toi kuitenkin maihin kylän kalastajista eniten saalista, jotka oli Dashielin avulla pyydystänyt. Kalastajaa alettiin syyttää noituudesta, kun hän kalasti yksin, ja puheli merelle omituisesti. Kohta kukaan ei enää suostunut ostamaan kalojaan Lasosilta, ja hän köyhtyi pahasti. Kalastajan vaimo ei jaksanut puutetta, vaan otti heidän kahdeksan alleikäistä poikaansa, ja lähti sukunsa hoiviin eräänä iltana, Lasosin ollessa merellä. Pian joutui kalastaja myymään henkensä pitimiksi myös pienen paattinsakin, eikä hän enää sen jälkeen kalastanut. Kauaa ei Lasos enää jaksanut perheensä ja elantonsa menetettyään elää, vaan kuoli kylänsä laiturille, merelle kuiskaillen.

Dashiel oli isänsä kuolemasta suruissaan. Kun Lasos oli joutunut lopettamaan kalastuksen, oli Dashielista tullut yksinäinen ja toimeton. Sen sisaret ivasivat sitä tunteistaan, ja äitinsä oli tavalliseen tapaansa kylmä. Kaksi sataa kertaa yritti Dashiel tulla tutuiksi toisten kalastajien kanssa, kun nämä olivat merellä, mutta häntä pelästyttiin ja paettiin, eikä kukaan puhunut hänelle kuin kirouksin.

Lasosin ja meren poika oli yksinäinen ja onneton monta kertaa sata vuotta, kun se viimein päätti, ettei jaksanut moista enää. Se kulki mereltä jokia pitkin puroille, puroilta lähteille, ja lähteiltä vesisuonia pitkin, etsien sopivaa paikkaa itselleen. Kulkiessaan se aiheutti loputtomasti tulvia ja synnytti sinne tänne uusia lähteitä tahtomattaankin. Viimein se löysi, kaikki maailman joet jo kuljettuaan, paikan josta kaikki norot saivat alkunsa. Päästyään ylös kaiken huipulle, missä oli lunta ja jäätä, se jäi odottamaan talvea. Ajastaan tulikin talvi, joka oli riittävän kylmä jäädyttämään kaiken, ja Dashiel, ihmisen ja meren lapsi jäätyi kaiken mukana, ja oli siihen tyytyväinen.