Ruusu ja Tikari

Ennen muinoin, kun usko oli vielä vanhaa, eli Ethynian ja Elimnean rajamailla, korkealla Akantha-vuoriston rinteillä silloisen ajan yksi voimallisimmista paladiineista. Uskonsoturi oli käyttänyt koko nuoruutensa Kosmokratorin vihollisten rankaisemiseen, ja oli ollut pelätty vihollistensa, ja rakastettu ystäviensä parissa. Täytettyään 35-vuotta päätti hän jättää taistelut nuoremmille, hylkäsi sekä kirkon että lukuisten dynastioiden anteliaat tarjoukset viroista, ja ja perusti vihdoin perheen. Niin sankari vetäytyi vuoristoon ja eli elämäänsä rauhassa, täyttäen vaatimattoman asumuksensa kolmella kauniilla tyttärellä ja yhdellä vantteralla poikalapsella.

Vuodet kuluivat ja lapset kasvoivat. Mahtava paladiini vanheni vaimonsa kanssa onnellisesti, kunnes tuli armoton kulkutauti, joka söi elävältä Kosmokratorin hartaan palvelijan vaimon, ja kaikki heidän tyttärensä. Uskonsoturi käytti kaikki voimansa yrittäessään pelastaa rakkaimpansa, mutta onnistui vain pitkittämään heidän tuskiaan. Palveltuaan uskoa vuosikausia, aina luottaen Kosmokratorin suojelukseen, ei mies nyt ymmärtänyt miksi häntä oli näin rankaistu, ja kirosi raskaasti kohtaloaan paiskaten pyhän symbolinsa asumuksensa pimeimpään nurkkaan.

Jäätyään yksin kasvattamaan poikaansa, nyt ainoaa lastaan, päätti jo ikääntyvä soturi, että hänen poikansa piti avioitua heti kun hän tulisi oikeaan ikään, eikä isänsä lailla kuluttaa elämäänsä johonkin, mikä saattoi myöhemmin osoittautua turhuudeksi. Ja niin paladiini, jota kovasti vieläkin kunnioitettiin, puhui pojalleen vaimoksi koko Ethynian vaikutusvaltaisimman suvun kauneimman neidon. Nuori, juuri 16-vuotta täyttänyt nainen oli kauniimpi kuin mikään Kosmokratorin luoma, ja hänen katseensa kuumensi miesten sisintä kuin loiosin aurinko korkeimmalta paistaessaan.

Niin kaunis oli tuo nainen tulenpunaisine hiuksineen ja ruohonvihreine silmineen, ettei vanha paladiinikaan uskonsa menettäneenä kyennyt hillitsemään miehisiä halujaan. Ei ollut vuottakaan kulunut neidon saapumisesta soturin pojan vaimoksi, kun isä ja poika olivat molemmat yhtälailla rakastuneet samaan neitoon. Paladiinista kehkeytyi turhamainen, ja hän suki aamulla hiuksensa ja partansa siisteiksi ja peseytyi huolella, vain tehdäkseen vaikutuksen miniäänsä. Illan tullessa, ja maate pantuaan, kirosi hän itseään ja halujaan, vain toistaakseen kaiken seuraavana aamuna uudestaan. Isän muuttunut käyttäytyminen ei jäänyt huomaatta hänen pojaltaan, joka oli onnellinen vaimonsa kanssa, ja tähän syvästi rakastunut. Suloinen neito ei välittänyt appensa komistautumisesta, vaan vannoi sydämensä kuuluvan vain Kosmokratorin silmien alla vihitylle aviomiehelleen.

Heikkona rakkaudesta paladiini sonnustautui eräänä päivänä parhaimpiinsa, ja päätti tunnustaa tunteensa miniälleen. Vuoriston vaikeakulkuiselta rinteeltä hän kävi poimimassa ruusun, jollaisia kasvoi vain harvassa, ja jonka hän katsoi olevan kauneudeltaan lähinnä rakastamansa neidon ulkomuotoa. Ruusu kädessään hän lähestyi miniäänsä hetkenä, jolloin luuli poikansa olevan vielä metsällä. Tämä oli kuitenkin palannut hakemaan unohtamaansa ansalankaa, ja niin poika tavoitti oman isänsä kosiskelemasta vaimoaan ruusuin ja lipevin sanoin. Poika hurjistui, ja vaimonsa estelyistä huolimatta karkasi isänsä kimppuun. Paladiini oli jo ikääntynyt, mutta satojen taistelujen koulimat vaistot toimivat murhaavasti. Ymmärtämättä tai harkitsematta paladiini veti vyöstään tikarinsa, ja löi sen kahvaa myöten kimppuunsa hyökänneen ainoan lapsensa kaulaan. Valtava verisuihku tahrasi isän poikansa verellä, tämän vaipuessa elottomana maahan. Nuori vaimo syöksyi huutaen miestään auttamaan, mutta kun huomasi tämän hengettömyyden, hän hiljeni ja nousi seisomaan paladiinin eteen. "Häntä minä rakastin, ainoaa poikaasi. Sinä et minua koskaan saa, sinut minä kiroan teostasi: kuihtukoon vasen kätesi kuin ruusu, jota se pitelee, ja oikea kätesi älköön koskaan kantako muuta kuin tikaria, jolla lopetit sukusi." Tämän sanottuaan maailman suloisin neito syöksi itsensä samaan tikariin, joka oli riistänyt hänen aviomiehensä hengen. Parhaisiinsa pukeutunut entinen uskonsoturi seisoi jähmettyneenä toisessa kädessään verinen tikari, ja toisessa kädessään kaunein ruusu mitä Bastionissa oli koskaan kasvanut. Hänen jaloissaan makasi kaksi ruumista, joista kumpaakin hän oli rakastanut enemmän kuin koskaan ketään muita.

Nuoren neidon viimeiset sanat eivät olleet vailla vastinetta. Kun lapsensa surmannut isä yritti tiputtaa syntisen tikarinsa kädestään, hän huomasi, etteivät sormet totelleetkaan hänen tahtoaan, vaan puristuivat entistä tiukemmin tikarin kahvan ympärille. Kauhuissaan mies ravisteli kättään, mutta mikään ei auttanut, ja niin hän joutui hautaamaan rakkaimpansa puristaen kädessään tikaria, joka oli näiden hengen oikeudetta riistänyt.

Seuraavat päivät tuo yksin jäänyt murhamies huuti tuskaansa vuorille, ja nämä vastasivat vain kaikuen. Kosmokrator ei entiselle soturilleen armoa suonut, vaan tikari pysyi hänen oikeassa kädessään, vasemman heiketessä päivä päivältä. Viimeisillä voimillaan mies etsi pyhän amulettinsa, meni murhaamiensa haudoille, ja kaivoi näiden väliin pienen kuopan. Sinne hän heitti voimiensa lähteen, ja vasemmalla kädellään, joka jo vapisi heikkouttaan, hän leikkasi ranteesta poikki tikaria pitelevän oikean kätensä. Ote tikarista ei hellittänyt silloinkaan, kun vanha paladiini peitteli pienen haudan mullalla. Tietäen kuolevansa kädettömänä, yksin, ja verenhukkaan, hän huusi viimeisen kerran aneensa Kosmokratorille, pyytäen tältä armoa. Ja silloin nousi kahdelta hautakummulta ylös ruusu, samanlainen jonka hän oli rakastamalleen poiminut. Niin kuoli yksi vahvimmista, yksin ja voimattomana, mutta kauneuden keskellä. Kun kuolleita viimein kaivattiin, ja heitä tultiin etsimään, löydettiin paikalta vain kaksi vuoriruusujen peittämää hautaa, ja niiden välissä pieni kuoppa, kuin eläimen kaivama.