Lohikäärmeen Kummisetä
Lohikäärmeen Kummisetä on yksi monista Stelios Valehtelijan tarinoista Kallimean kansanperinteessä.
Lohikäärmeen Kummisetä
Stelios Valehtelija oli jossain vaiheessa elämäänsä polttanut molemmat kämmenensä niin, että hän kantoi tapahtuneen arpia kuolemaansa saakka. Kysyttäessä, mistä Stelios oli palovammansa saanut, hän kertoi:
"Yhden kerran, tarkoituksella, mutta sattumalta, satuin löytämään itseni lohikäärmeen pesästä. Tilanne yllätti minut itsenikin, mutta miekkaani heristellessäni huomasin, ettei otus käyttäytynytkään minua kohtaan aggressiivisesti, niinkuin olin heti olettanut. Valtavan kokoinen, suurinta katedraaliakin suurempi lisko vain katsoi minua, ja se näytti kärsivältä.
Päätin olla jopa itseänikin rohkeampi, panin miekkani takaisin tuppeen, ja puhuin tuolle valtavalle pedolle omalla, etten sanoisi kauniilla äänelläni, ja kehoitin sitä suhtautumaan yllättävään tilanteeseen rauhanomaisesti. Se katseli minua hetken palavilla silmillään, ja sanoi sitten ettei muutakaan voi. Kovasti helpottuneena yritin pitää katseeni pois sen kiiltelevistä kalleuksista, joita sillä pesässään oli, ja keskittyä itse olentoon. Lukuisilla matkoillani olin nähnyt jo monenmoista hirviötä, niin ihmis- kuin eläinkin, mutta tämä vei silloin voiton kaikista edellisistä. Sen valtavat siivet täyttivät koko kammion, johon se oli pesänsä tehnyt, ja sen henki haisi niin pahalta, että Pantaleiman sataman laskuveden aikaset lemut muistuivat mieleeni parfyymin lailla.
"Vielä eilen olisin syönyt sinut, mutta nyt minulla ei ole nälkä. Vaikkei minulla olisi eilen ollut nälkäkään, olisin silti lyönyt sinut maahan. Mutta nyt en tee sitäkään. Ole kiitollinen, kiitä minua.", valtava otus lausui minulle painokkaasti. Vielä tilanteesta ymmälläni, ja pedon valtavan olemuksen heikentämänä en ymmärtänyt muuta kuin sopertaa kiitokseni. "Nyt kun ymmärrät tilanteesi, niin kerron sinulle kuinka sinun tulee palvella minua.", lohikäärme saneli. Minä olin lamaantunut, niinkuin en koskaan ole ollut ennen sitä, enkä sen jälkeen, ja kiitin taas petoa sen minulle suomasta armosta. "Minun on tullut aika lisääntyä,", lohikäärme sanoi, "mutta koska haavoituin kaksi aamua sitten, olen heikentynyt, enkä jaksa odottaa täyttä aikaa." Kun hänen suuruutensa oli tämän lausunut, aloin tutkia petoa tarkemmin, ja sen kehoa peittivät tuoreet haavat, joista syvin kulki sen punahehkuisen vatsanahan poikki. Jokin sisälläni käski minua pakenemaan ulos pedon luolasta, mutta samaan aikaan jokin outo voima sai minut kiitolliseksi siitä, että sain mahdollisuuden palvella tuota majesteettista otusta. "Minä synnytän, ja sinä autat.", peto sanoi.
Kun en muutakaan voinut, aloin avustaa tätä suurta ja mahtavaa punaista petoa synnyttämään maailmaan lisää pahuutta. Hän kertoi minulle mitä minun piti tehdä, ja niin minä tein. Tehtyäni hän kertoi minulle, mitä minun tulisi tehdä, jos hänen suuruutensa ei selviäisi synnytyksestä, ja vammoistaan, joita oli saanut haavoituttuaan. Ja niin minä lupasin omaksi ihmetyksekseni tehdä kaiken mitä peto pyysi, vaikka olisinkin halunnut vain paeta paikalta. Ja sitten me synnytimme yhdessä maailmaan munan, joka oli vielä kuoreltaan heikko, koska se tuli liian aikaisin. Tästä syystä minun piti ottaa muna hellästi vastaan maailmaan, ja asettaa se pehmeälle pesäalustalle, niin kuin vastasyntynyt lapsi asetetaan äitinsä rinnoille. Ja kun tein näin, ja otin munan vastaan käsilläni, se oli niin kuuma, kuin uunissa hautunut pata, että minun molemmat kämmeneni paloivat pahasti rakoille. Mutta niin olin tuon ylvään äidin pauloissa, etten tuolloin tuntenut muuta kuin suurta ylpeyttä saadessani häntä auttaa."
Tässä kohtaa Stelios yleensä lopetti kertomuksensa, ja keskittyi olueensa, ikäänkuin kaikki olisi tullut selväksi, eikä kenelläkään olisi mitään kysyttävää. Kun kuulijat luonnollisesti vaativat kovaan ääneen Steliosia kertomaan, mitä sitten tapahtui, tämä jatkoi kostutetuin kurkuin tarinaansa:
"No niin, seuraavat päivät emo hautoi munaansa, ja koska hänen majesteettinsa oli haavoittunut, ei hän kykenyt metsästämään. Tällöin minun piti heti päivän valjettua aloittaa ruuan haku, ja aina saalista saatuani vein sen lohikäärmeelle, jolla oli koko ajan nälkä. Minä metsästin aamusta iltaan, mutta koska käteni olivat pahoin palaneet, en kyennyt mihinkään täysin voimin, ja saalista ei tullut tarpeeksi. Jälkikasvuaan hautova emo heikentyi päivä päivältä, kunnes se viikkojen kuluttua oli jo niin nääntynyt, ettei enää jaksanut syödä sitäkään vähää, mitä sille pystyin tarjoamaan. Olin niin lumoissani tuosta otuksesta, että tarjouduin itse sille syötäväksi, jotta se saisi voimansa takaisin. Peto kuitenkin kieltäytyi, ja sen sijaan vannotti minua hoitamaan munaa sen kuoriutumiseen asti, ja senkin jälkeen pitämään huolta hänen jälkeläisestään. Ja vaikka kuinka yritinkin jotain muuta saada sanotuksi, niin minä vannoin, ja tein sen sydämestäni.
En haluaisi kehuskella, mutta väittäisin, että olen ainoa tuntemanne henkilö, joka on surmannut lohikäärmeen...Eräänä aamuna nimittäin huomasin, ettei luola ollutkaan enää tuskallisen kuuma. Vilkaistuani emäntääni, huomasin, ettei sen miehen mentävistä sieraimista enää pöllynnytkään savukiehkuroita ja pieniä kipinöitä. Se oli yön aikana kuollut, koska minä olin sen näännyttänyt nälkään. Hetken aikaa tunsin suurta riemua, niin kuin voin kuvitella häkkilinnun tuntevan, kun se pääsee ulos, ja saa lentää vapaana. Mutta sitten sydämeeni iski niin suuri suru, etten ole moista kokenut muulloin, kuin kerran aikaisemmin, tai myöhemmin. Muistin valani tuolle kylmenevälle orjuuttajalleni, enkä voinut muuta kuin tehdä lupaamani. Ja niin minusta sitten tuli lohikäärmeen kummisetä.
Minä pilkoin kyyneleet valuen emäntäni palasiksi, jotta hänen allaan oleva muna ei rikkoutuisi. Tein luolaan suuria tulia ympyrään, ja asetin niiden keskelle uuden elämän alun. Tulia minä pidin yllä yötäpäivää, jotta luolaan ei tulisi kylmä, ja olin yltä päätä noessa, ja yskin mustaa limaa, mutta tein mitä minun piti. En ehtinyt metsästää, koska aikani kului polttopuiden hankkimiseen, ja niin minä aloin syödä sitä, minkä lasta minä haudoin. Jokaisella puraisulla ja nielaisulla minä pyysin anteeksi, ja silmistäni valui vesi, muutenkin kuin savun ärsyttämänä.
Päiviä kului, vaikken niiden kulusta mitään ymmärtänytkään, ja minä ruokin tulta ja itkien itseäni. Sitten kerran heräsin houreisesta unestani siihen, että hiuksistani nyhdettiin. Kavahdin pystyyn, enkä heti ymmärtänyt mitä näin ja koin. Edessäni seisoi huojuen minua pienempi siivekäs otus, joka alkoi heti noustuani kaakattamaan kovaan ääneen silmät punaisina hehkuen. Minulta kesti hetken ymmärtää, että tuo ruma olio oli kuoriutunut kauniin emäntäni munasta, ja se oli hänen lihaansa ja vertansa. Harmahtava ja ryppyinen kummilapseni räpytteli heikkoja siipiään, ja piti kovaa ääntä, ja oivalsin sillä olevan nälkä. Mitään muuta minulla ei ollut syötävää kuin emäntäni savun säilömää lihaa, ja niin minä jouduin syöttämään lapselle hänen oman äitinsä.
Kuukausia elimme luolassa, josta poistuin vain hankkimaan lisää polttopuita pitääkseni lämpöä yllä. Pienokainen kasvoi äitinsä lihalla, ja kun se kasvoi, saivat sen nahkaiset siivet lisää voimaa, ja se alkoi siipiään räpytellen hyppimään pitkiä loikkia ympäri luolaa raakkuen kovaan ääneen innoissaan. Öisin nukuimme kylki kyljessä, ja minä hikoilin niinkuin mies hikoilee, kun se pitää lasta sylissään.
Monesti hiivin ulos yöllä luolasta, ja ajattelin pakenevani, mutta kohta huomasin vain keränneeni sylillisen polttopuita, ja suuntaavani takaisin luolaan. Niin vahva oli kuolleen emäntäni, ja sille tekemäni lupauksen vaikutus, etten pystynyt muuta kuin huolehtimaan sen lapsesta parhaimpani mukaan. Lapsi kasvoi, ja viisastui. Ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä se alkoi jo matkia puheitani, ja niin minä opetin sitä puhumaan ihmisten kielellä. Sen ääni korisi ja venytteli äänteitä, ja minulla oli joskus vaikea ymmärtää sitä, ja silloin se saattoi hermostua, ja nokkaista minua kipeästi. Erään kerran se nokkaisi minua takamuksestani, ja minä vuosin pahasti verta, vaikkei haava ollut syväkään. Otus haisteli tuoretta verta keskittyneesti, ja alkoi pitää outoa murisevaa ääntä, sellaista mitä en ollut ennen kuullut. Sen silmät paloivat aikaisempaa punaisempina, ja se alkoi kaakattaa nälkälauluaan minua pahasti tuijottaen. Kauhukseni tajusin sen himoitsevan vertani ja lihaani, kun oli nyt ensimmäistä kertaa siitä saanut maun ja hajun. Nopeasti heitin sen eteen päivällä ansastamani kanin, jonka se hotkaisi yhtenä suupalana suuhunsa. Sen vielä niellessä aloin sille vakuuttelemaan, ettei ihmisen liha olisi syötäväksi kelpaavaa, ja sen syömisestä seuraisi vain pahaa. Saatuaan kanin vatsaansa otus rauhottui kuuntelemaan, ja vaikka se esittikin korisevia vastalauseitaan asiasta, myöntyi se lupaamaan, ettei yrittäisi syödä minua, koska minä olin sen ainoa ystävä, ja hänen edesmenneen äiinsä ystävä. Minä parhaimpani mukaan varoin enää koskaan vuotamasta verta siellä ollessani, ja ajan mittaan sain kummilapseni lupaamaan, ettei se söisi koskaan muitakaan ihmisiä, jos ei aivan pakko olisi.
Aika kului, ja holhokkini vankistui ja viisastui päivä päivältä, vaikka jossain mieleni pohjalla itikin epäilys, ettei se koskaan saattaisi saavuttaa emonsa uljaan majesteetillista olemusta. Joka aamu minä heräsin ja halusin olla muualla, mutta en voinut kuin tyytyä kohtalooni, jonka olin itselleni asettanut lohikäärmeen pesään astuessani. Kunnes koitti aamu, jolloin minä palelin.
Olin tottunut nukkumaan vähissä vaatteissa, koska luolassa oli kuuma, ja emäntäni jälkeläisen kasvaessa siitä tuli koko ajan polttavampi, ja minun piti sen kyljessä hikoilla. Yhtenä aamuna heräsin kuitenkin siihen, että minua paleli, ja tajusin, ettei vieressäni ollut ketään. Nousin ylös väristen ja aloin etsiä holhottavaani, mutta sitä ei ollut luolassa, ja minä ryntäsin ulos sitä etsimään. Luolan ulkopuolella minä huutelin kuin äiti huutaa lastaan, mutta kukaan ei minulle vastannut. Sitten nostin katsettani, ja kaukana taivaalla näin mustan pisteen, joka kasvoi lähetessään. Jo kohta korkealla yläpuolellani liiti minun siivekäs lapseni, ja minä tunsin suurta ylpeyttä nähdessäni sen kantavan nokassaan vielä värisevää vuorikauriin vasaa.
Äkkiä minä aloin vapista, enkä minä vapissut kylmyyttäni, vaan kuin painajaisesta heräten pelkoani ja helpotustani samaan aikaan. Vielä harmaan hahmon ahmiessa veristä, ja yhä värisevää saalistaan vuoren rinteellä, minä syöksyin pimeään ja löyhkäävään pesääni viimeisen kerran, otin vähät varusteeni ja juoksin jaloistani ulos kaiken vähän voiman mikä niissä oli jäljellä. Minä juoksin kunnes tuuperruin maahan, ja silloin vasta minä katsoin taakseni ensimmäistä kertaa. Kaukana takanani näin vuoren huipulla siivet levällään suojattini, jonka tiesin katsovan minua samaan aikaan. Hän ei kuitenkaan minua lähtenyt takaa-ajamaan, vaan antoi minun mennä tehtäväni täyttäneenä.
Ajastaan minä löysin itseni polun varresta, johon asetuin lepäämään toivoen, että joku minut löytäisi, eikä käyttäisi heikkouttani hyväkseen, vaan auttaisi minut johonkin, missä saisin lepoa ja ravintoa. Kosmokrator oli minulle armollinen, ja lähetti luokseni erämaita kartoittavan samoojan, joka hoivasi minut jaloilleni ja takaisin elämään. Häntä te saatte kaikki kiittää, että saatte nyt kuulla tämän tarinan, koska ilman häntä ei minua enää olisi."