Stelios Valehtelija
Koko Katoigian tunnetuimpia tarinankertojia oli aikanaan suurimman osan elämästään Ethynian alueella vaikuttanut Stelios Valehtelija.
Stelios opetteli jo nuorena pääasiassa vanhojen naisten kertomat tarinat ulkoa, ja hänestä itsestään kehittyi taitava ja miellyttävä-ääninen perinteenkertoja. Stelios kiersi aikuistuttuaan ympäri läntistä ja eteläistä Katoigiaa toistamassa näitä tarinoita, ja opettelemassa uusia. Varsinaisen elantonsa Stelios sai majataloista, joista löytyi häntä kuuntelemaan matkamiehiä, joille ei läpikulkemansa alueen perinne ollut ennestään tuttua. Nämä usein syöttivät ja juottivat taitavaa tarinankertojaa, ja saipa hän palkakseen kiliseviä kolikoitakin.
Kun Stelios oli harjoittanut kiertävän tarinankertojan tointaan vuosikymmenen, hän huomasi toimeentulonsa koko ajan hiipuvan, kun kaikissa kylissä hänen tarinansa oli jo kuultu, ja seudulla matkustavatkin olivat toistuvasti samoja kauppiaita, jotka eivät halunneet kahta kertaa samoista taruista maksaa. Ollessaan jo kolmenkymmenen, ja kun ei muuta osannut kuin puhua kauniisti ja ilmeikkäästi, piti Steliosin alkaa keksiä omia, uusia tarinoita, joista kansa saattaisi olla halukas maksamaan.
Vaikka olikin ikänsä tarinoita kuunnellut ja kertonut, ei Steliosilla kuitenkaan tuntunut olevan kykyä keksiä uusia tarinoita, joita ihmiset olisivat mielellään kuunnelleet. Epätoivoinen kertoja yritti ja yritti, mutta hänen omat tarinansa tuntuivat olevan joko liian hulluja, tai sitten liian arkipäiväisiä ollakseen kiinnostavia. Ihmiset alkoivat kaikota jo hänen lähestyessään, kun eivät Steliosin jorinoita halunneet kuulla. Ennen Steliosia oli kutsuttu Tarinankertojaksi, mutta nyt alkoi kansa kutsua häntä Stelios Valehtelijaksi.
Kyllästyttyään huonoon toimeentuloonsa, ja epäonnistuttuaan omissa tarinoissaan, otti Stelios vastaan apumiehen pestin eräässä suuren tien varrella olevassa majatalossa, jonka isäntä paikkaa hänelle hyvää hyvyyttään tarjosi. Stelios tiskasi ja siivosi, ja silloin tällöin kertoi tarinoitaan, jos majataloon osui asiakkaita, jotka olivat seudulla ensimmäistä kertaa.
Erään kerran majatalon vieraiden hevosten jätöksiä lapioidessaan, Stelios keskeytettiin ja häntä pyydettiin sisään. Vieraaksi oli saapunut vaatimattoman oloinen vanhus, jonka majatalon isäntä väitti olevan koko Akankhersonin voimakkain velho. Tämä oli kysellyt, olisiko hänen ruokailunsa ajaksi mahdollista saada viihdykettä, ja kun muuta ei ollut tarjolla, oli isäntä tarjonnut Steliosia kertomaan tarinoitaan. Ja niin istui Stelios velhon pöytään, ja kertoi kaikki muistamansa tarinat, ja muutaman muunkin, joita kertoessaan sepitteli. Vanha mies söi ateriaansa, ja joi kolpakollisen jos toisenkin, tarjoten ystävällisesti myös Steliosille. Ilta kului, kunnes velho keskeytti Steliosin kohteliaasti ilmoittaen, että tämä kyllä kertoi vanhat kansantarinat loistavasti, mutta hänen selvästikin omat keksimänsä tarinat ontuivat pahasti. Hänellä itsellään, velho lisäsi, olisi kyllä tuhat ja kahdeksan tarinaa kerrottavaksi, muttei Steliosin ääntä ja eläytymistä kerrontaan. Stelios oli kehuista otettu, mutta samointein pettynyt, koska tämäkään kulkija ei ollut hänen omista tarinoistaan vaikuttunut. Vaatimaton hahmo siirtyi lähemmäs Steliosia, kumartui tämän korvan juureen ja kuiskaili hetken. Stelios vakavoitui, nyökkäsi sitten, ja velho laski Steliosin kouraan illanvieton kulut, ja tämän vaivanpalkan, ja vetäytyi levolle.
Ei kulunut viikkoakaan, kun Stelios kertoi majatalon isännälle olevansa kovin kiitollinen elatuksestaan, mutta suuntaavansa taas tien päälle kertomaan tarinoitaan. Isäntä puisteli päätään, mutta toivotti Steliosin tervetulleeksi töihinsä, kun tarinat eivät kuitenkaan miestä elättäisi.
Kävi kuin kävikin niin, että Stelios Valehtelija alkoi säännöllisesti ammentaa jostain uusia tarinoita kerrottavakseen, ja sai jälleen kohta nauttia uudelleen suurta mainetta tarinankertojana. Stelios kulki pitkin maita, ja pysähtyi kylissä ja kaupungeissa viihdyttämään samoja ihmisiä, jotka olivat vain kotva sitten hänet nähdessään menneet kiusaantuneina matkoihinsa. Ei mennyt kauaakaan, kun jo kaikki hovit Sousosista Kipomiraan halusivat Steliosin luokseen ihmetyttämään vieraitaan ja hoviväkeään tarinoillaan. Stelios Valehtelija puhui itsensä suurten miesten palatseihin ja kansan sydämiin aina uusiutuvalla tarinavalikoimallaan. Kaikki Steliosin aikakautelaiset ja hänet tunteneet vannoivat, ettei mies olisi koskaan missään elämänsä vaiheessa voinut tehdä kaikkea mitä väitti tehneensä. Valehtelijan liikanimi Steliosilla pysyi loppuunsa saakka, mutta hän kantoi sen ylpeydellä, kun ihmiset alkoivat Stelios Valehtelijan nimen mainittuaan muistuttaa, että se mies kyllä valehteli, mutta teki sen parhaiten koko Bastionissa.
Stelios ja vanhus
Stelios Valehtelija oli kertonut uudestisyntyneenä tarinoitaan jo vuosikymmenen, kun hänen luokseen laahusti keppiin nojaten kumarainen vanhus. Vanha mies seisahtui hymyillen Steliosin eteen, ja taputti tätä hellästi poskelle, kuin lapsenlastaan. Stelios kummasteli, ja kysyi vanhukselta, että tunsivatko he kenties toisensa. Hampaattomalla hymyllä ikämies vastasi, että toki hän oli jo vuosien kuluttama ja raihanainen, mutta oli hänellä sentään vielä samat kasvot kuin ennenkin. Stelios katseli miestä tarkemmin, ja tajusi sitten, että tämä oli sama henkilö, jolle hän oli kertonut majatalossa tarinoitaan kymmenen vuotta sitten, ja jota oli kutsuttu Akankhersonin voimakkaimmaksi velhoksi. Stelios kumarsi syvään vanhalle miehelle, joka viittasi kintaalla kohteliaisuudelle, ja sanoi vain haluavansa kertoa Steliosille yhden tarinan. Stelios viittasi vanhuksen istumaan, ja tämä kertoi tarinan, kuin olisi kuvaillut jotain juuri näkemäänsä:
"Ryhdikäs hahmo seisoi korkella torninsa katolla katsellen alhaalla tietä pitkin kulkevia maanviljelijöitä, jotka olivat matkalla lähimpään kaupunkiin myymään tuotteitaan. Valtakunnassa oli uusi hallitsija, ja ihmiset kokoontuivat normaalia herkemmin kuuntelemaan uusia juoruja siitä, millainen hallinto alueelle olisi nyt tulossa. Mustaan kaapuun pukeutunutta miestä asia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän oli asunut paikallaan jo kauan, ja nähnyt usemman arkonin vaihtuvan vuosien kuluessa. Yhtään alueen hallitsijoista hän ei ollut henkilökohtaisesti tavannut, ei kukaan arkoneista ylipäätään edes tiennyt hänen olemassaolostaan.
Ilma oli syksyisen kuulas, mutta hahmo ei näyttänyt palelevan, vaikka tornin huipulla tuulikin. Hänen kaapunsa helmat lepattivat tuulessa kevyesti kuin perhosen siivet, ja ajoittain tuulenvire heitti jo hieman harmaantuneen hiussuortuvan velhon kasvoille. Jos hänen eteensä olisi asetettu kymmenen ihmistä, ja kysytty heiltä minkä ikäinen mies oli, olisivat kaikki todennäköisesti antaneet eri vastauksen. Velhon kasvot ja koko olemus väreilivät omituisesti, ja piirteensä näyttivät olevan jatkuvassa muutotilassa. Silmänräpäyksen aikana hänen kasvonsa saattoivat muuttua keski-ikäisen oloisista vanhuksen vastaaviin, ja ennen kuin silmiä ehti räpäyttää toiseen kertaan, olivat velhon kasvot jo nuoren miehen sileät kasvot. Maagia itseään jatkuva muutostila ei näyttänyt vaivaavan mitenkään.
Velho kallisti päätään hetkeksi kuin kuunnellen jotain kauempaa kantautuvaa ääntä, ja keskittyi sitten taas maalaisten kulkueeseen, joka oli täysin tietämätön siitä, että heitä tarkkailtiin. Kohta velhon olkapäälle lehahti korppi istumaan. Mustanpuhuvat hahmot katsoivat toisiaan hetken silmiin, ja sitten velho kaivoi kaapunsa poimuista jotain mikä näytti kuivahtaneelta taatelilta, ja antoi sen korpin nieltäväksi. "Niin..tiedän ettei se ole helppoa, mutta mene nyt." Korppi otti velhon olkapäällä askeleen, kaksi paikallaan, ja näytti siltä kuin se aikoisi sanoa jotain. Velho siristi hitusen silmiään kysyvästi, ja korppi lopetti tanssahtelunsa, lehahti lentoon, ja matkasi päinvastaiseen suuntaan kuin mistä oli saapunut.
Haisteltuaan hetken mereltä länsituulen tuomaa suolaista ilmaa velho siirtyi työhuoneeseensa ja käveli kuin hieman epäröiden seisomaan suuren ja upeasti koristellun kokovartalopeilin eteen. Velho katseli peilistä oudosti väriseviä ja muuttuvia kasvojaan, ja huokaisi sitten peilikuvalleen: "Viimeisen kerran...kuka... minä...olen?"
Sama kaava toisti itseään kuukausi toisen jälkeen, kunnes eräänä päivänä velhon seisoessa peilinsä edessä tutkien väreileviä kasvojaan, hänen työhuoneeseensa astui vanha mies, joka oli palvellut velhoa jo iäisyyden. "Mestari, korppi tuli, ja sillä on uutisia.", vanha mies sanoi hataralla äänellä, joka oli samaan aikaan täynnä innostusta ja epävarmuutta. Samaan aikaan korppi lehahti mustan kaavun olkapäälle istumaan, ja päätään kallistellen katseli isäntäänsä silmiin vaaksan etäisyydeltä. "Niinkö? Mutta sehän on hienoa!", velho innostui. "Oletteko aivan varma tästä nyt? Mitä jos jotain kauheaa...", vanha palvelija vastusteli, mutta saatuaan vastaukseksi vain kylmän katseen, hän hiljeni odottamaan käskyjä mestariltaan. "Olen näin päättänyt, ja näin tapahtuu.", velho lausui painokkaasti. "Lähdet matkaan jo tänään.".
Seuraavat kaksi viikkoa vanha palvelija teki matkaa halki maaseudun seuraten korppia parhaimpansa mukaan. Vanhus oli muutoin vaatimattomasti varustautunut, mutta kädessään hän kantoi isäntänsä sauvaa, jonka nähdessään ihmiset käänsivät katseensa maahan, ja tekivät hänelle tietä missä hän kulkikin. Eräänä iltana vanhus saapui majataloon, ja istui väsyneenä pöytään apehtimaan. Majatalon isäntä teki kaikkensa palvellakseen vierastaan moitteettomasti, ja tämän pyydettyä viihdykettä, pyysi isäntä apumiehensä kertomaan tarinoita vanhukselle, joka oli mitättömän oloinen, mutta kantoi matkassaan sauvaa, joka kertoi jotain aivan muuta. Majatalon apulainen tulikin, istui vanhuksen pöytään ja kertoi pitkän illan aikana liki kaikki tietämänsä tarinat. Illan päättyessä vanha mies oli vakuuttunut apumiehen tarinankertojan kyvyistä, ja maksoi tälle vaivoistaan kultakolikoita vaatimattomammin, mutta samalla paljon arvokkaammin. Tämän tehtyään vanhus vetäytyi levolle, ja seuraavana aamuna lähti paluumatkalleen.
Takaisin velhon torniin päästyään, vanhus kiipesi raskaasti huohottaen pitkät portaat ylös mestarinsa työhuoneeseen. Siellä hänet vastaanotti leveästi hymyilevä keski-ikäinen mies, jonka kasvot olivat nyt seisahtuneet niiden alkuperäiseen muotoonsa. Velho taputti palvelijaansa olkapäälle epätavallisen ystävällisesti, ja otti vanhukselta takaisin tälle matkaan antamansa sauvansa. "Näetkö? Se onnistui! Minä olen taas kuka olen!", maagi hymyili vastustamattomalla tavalla. "Kyllä, mestari. Te olette taas oma itsenne.", vanhus hymyili suupieli hieman hermostuneesti nykien. "...mitä siitä sitten ikinä seuraakaan...", vanhus mietti mielessään, ja lähti askareihinsa, jättäen velhon ihailemaan peilikuvaansa."
Vanha mies lopetti tarinansa, ja lausui painokkaasti Steliosille: "Sinun vastuullasi on se, opitko tarinasta mitään, vaiko et.". "Te ette siis olekaan velho?", Stelios tiedusteli varovaisesti. "Olenko koskaan niin väittänyt?", vanhus kysyi, mutta jatkoi sitten samaan hengenvetoon: "Mutten ole myöskään sitä kieltänyt.". Vanhus kääntyi kannoillaan naureskellen käheästi, ja poistui paikalta yhtä äkillisesti kuin oli sinne ilmaantunutkin, jättäen Steliosin ensimmäistä kertaa elämässään sanattomaksi.
Tuhannen Kuoleman Majatalo
Vanhettuaan, ja väsyneenä kiertämään ympäri valtakuntia, Stelios vaurastuneena miehenä osti itselleen majatalon, jossa oli työskennellyt. Majatalo, joka oli seisonut paikallaan läpi vuosisatojen, oli tunnettu aikojen saatossa monilla eri nimillä. Kuullessaan, että majatalosta puhuttiin sen värikkään historian vuoksi myös nimellä Tuhannen Kuoleman Majatalo, päätti Stelios, että se olisi varsin sopiva nimi hänen omistamalleen yritykselle.
Stelios Valehtelijan kerrotaan menehtyneen hänen liukastuttuaan hevosenläjään majatalonsa pihalla, kertoessaan tarinaa kuolleen keisarin kuolleen ritarin kuolemasta, mutta tämäkin tarina on todennäköisesti valetta.