Jäinen jumalatar
Jäinen jumalatar on yksi monista Stelios Valehtelijan tarinoista Kallimean kansanperinteessä.
Jäinen jumalatar
Stelios Valehtelija oli erään kerran mahtavan miehen hovissa kertomassa tarinoitaan, kun tämä tuli kysyneeksi, että oliko Stelios mennyt koskaan naimisiin, ja hankkinut itselleen jälkeläisiä. Silloin jo ikääntynyt Stelios vakavoitui hetkeksi, hymyili itsekseen kuin vanhoja muistellen ja kertoi sitten:
"Silloin kun olin vielä nuori, ajauduin retkilläni niin kauas pohjoiseen, ettei siellä ollut enää maatakaan, vaan kaikki oli jäätä. Niin pitkälle olin kulkenut, etten enää ymmärtänyt kääntyä takaisin etelään, vaan jatkoin yhä pohjoisemmaksi toivoen, että maa sulaisi ennen pitkää. Näin ei käynyt, ja kylmyyttäni minä luulin kuolevani. Viimeisilläni asettauduin lepäämään suuren jäävuoren kielekkeelle, ja ajattelin, etten koskaan enää herää.
Kunnes minä heräsin, ja minulla oli lämmin. Minut oli kiedottu turkiksiin kuin kapaloitu lapsi, ja asetettu kohti aurinkoa niin, että se sulattaisi minut horroksestani. Ja niin kävikin, että heräsin, ja ihmettelin missä minä olin.
Ympärilläni näin vain jäätä, kunnes liikkeeni havahduttamana minua tuli kääreistäni poistamaan kaksi olentoa, jotka kovasti muistuttivat ihmisiä, mutta olivat sittenkin kovin erilaisia. Näillä, joita jääihmisiksi täst'edes kutsun, oli kaksi kättä ja kaksi jalkaa, ja pää kuin ihmisellä. Mitään vaatteita eivät nämä jääihmiset päällään kantaneet, ainoat asusteet heillä olivat erinäiset korut ja vyöt, ja hihnat, joissa heidän jäästä ja luusta tehdyt aseensa roikkuivat. Ja nyt ajattelette, ettei ollut häveliäisyyttä näillä olennoilla peittää itseään, mutta kerron, ettei asia ollut niin yksinkertainen. Näistä jääihmisistä ei voinut kertoa, että olivatko he miehiä vaiko naisia, muutoin kuin että niillä, joita nyt sitten miehiksi kutsun, oli kulmikkaammat ja jäntevämmät kasvot, ja näillä, joita naisiksi kutsun, olivat kasvot kuin kauneinta runoutta. Heidän haaroissaan ei ollut poimuja tai ulokkeita, eikä naisilla ollut rintoja sen enemmän kuin miehilläkään. Ihonsa heillä oli kuin sinistä jäätä, läpikuultavaa ja puhdasta.
Henkeni pelastaneet eivät olleet vihamielisiä, vaan päinvastoin. He näyttivät ymmärtävän, että minulla oli kylmä siinä missä heillä oli hyvä, ja he antoivat minulle puettavaksi outojen eläinten turkiksia, joista muokkasin itselleni viitan, päähineen ja suojat raajoilleni. Ja niin olivat nämä uudet pukineeni lämpimät, etten enää palellut yölläkään.
Kävi nopeasti ilmi, että heidän joukossaan oli yksi, joka puhui meidän ihmistemme lailla, ja näin minua ymmärrettiin. Yritin kyllä saada ilmi keitä he olivat, ja missä me olimme, mutta niihin kysymyksiin vastattiin vain hymyilemällä kuin lapselle, joka on vielä liian nuori mitään oivaltamaan. Minä en osannut jäällä elää ja metsästää niin kuin muut, joten seurailin näiden jääihmisten elämää, ja opettelin heidän kieltään, joka kuulosti siltä, miltä kuulostaa jääkylmä vuoristopuro, kun se talven jälkeen elää täyttä elämäänsä. Minusta se kuulosti kauniilta, ja minusta he näyttivät kauniilta.
Ajastaan opin isäntieni tapoja, ja monet niistä hämmensivät minua. Niinkuin jo kerroin, ei näillä jääihmisillä näyttänyt olevan mitään millä jatkaa sukua, enkä heidän parissaan ollessaan nähnyt ensimmäisenä vuonna kuin kaksi pienempää olentoa, joita lapsiksi voitaneen kutsua. Tästä minä heiltä kyselin, ja minulle vastattiin taas kuin lapselle, että kaikki ovat kaikkien niitä, joita me kutsumme isiksi ja äideiksi. Utelin asiasta lisää, ja luokseni tuli kaunein heidän naisistaan kertomaan minulle, niin että ymmärtäisin. Ja heidän kauneimpansa oli kauniimpi kuin kukaan sitä ennen, tai sen jälkeen näkemäni. Minulle puhuttiin ja minä kuuntelin, ja kuultuani luulin ymmärtäväni.
Siellä missä olin oli aina talvi ja kylmä, mutta talvellakin oli keväänsä, kesänsä, syksynsä ja oma talvensa, joka oli talvi talven keskellä. Silloin kun tuli syksy, ja pienet jääkielekkeiltä alas tippuvat purot alkoivat muodostaa alleen jääpylväitä, meni tämä kauneista kaunein jääjumalatar jäätyvän puron alle, ja seisoi siinä, kunnes tippuva vesi hyhmettyi hänen ympärilleen, eikä häntä enää jään alta näkynyt. Kun syksystä tuli talvi, ja jää muuttui sameaksi, kerääntyi väki tuon suuren jäisen puikon ympärille, jokaisen lyhyen päivän aikana tuomaan lahjoja, ja laulamaan lauluja, jotka soivat kirkkaina kuin pakkasaamut. Näin jatkui, kunnes siellä tuli kevät, ja purot alkoivat taas tippua juoksevaa vettä. Tuolloin keväällä, kun yö ja päivä olivat samanmittaisia, keräännyttiin joukolla suuren jäämuodostelman luokse, ja se lyötiin yhdessätuumin rikki. Jää murskattiin, ja sen keskeltä otettiin riemulla vastaan koko talven sen sisällä viettänyt sininen jumalattaren kaltainen emo, ja sen kaksi pientä lasta, joista ei voinut silloin vielä sanoa, tulisiko niistä miehiä vaiko naisia. Minä riemuitsin muiden joukossa, ja minulle kerrottiin, että minä olisin yhtä lailla uusien tulokkaiden isä ja äiti, siinä missä muutkin sen yhteisön jäsenet. Riemuitsin ja ylpeyttäni kehuin olevani ensimmäinen meidän kaltaisemme ihminen, joka olisi heidän kaltaisensa isäksi ja äidiksi tullut. Taas minua katsottiin kuin lasta, ja kerrottiin ettei näin ollut, vaan ennenkin oli heidän luonaan kaltaisiamme ollut.
Näillä jääihmisillä ei ollut nimiä, ei ainakaan niinkuin meillä nimet käsitetään. Minä kutsuin kaikkia omilla nimityksilläni, ja tästä kovasti huvittuneina minua pyydettiin nimeämään juuri jäästä syntyneet lapset. Minä annoin heille nimet Llivorn ja Lloivern, koska ne niin paljon niminä muistuttivat sitä, miten minua siellä kutsuttiin. Jäiset lapset synnyttänyt kaikista kaunein olento hymyili minulle, ja minä olin hänen lastensa isänä onnellinen.
Ennenkuin tuli seuraava syksy ja talvi, ja minusta olisi taas tullut muiden lailla isä ja äiti, minun piti lähteä pois sieltä, mihin olisin kyllä halunnut jäädä. Mutta aina ei elämässään voi valita mihin menee ja mistä tulee, vaan joskus on jätettävä kaikki taakse. Niin minä palasin Ethyniaan, ja siellä minä ikävöin jääjumalatartani ja yhteisiä lapsiamme, ja niin minä ikävöin yhä edelleen."